Onko jotain mitä haluaisit/voisit/jaksaisit tehdä 24/7? Onko jotain jonka jatkuva tekeminen ei puuduta eikä pidemmän päälle tunnu raskaalta? Monilla tuskin on sellaista!

Miksi sitten vanhemmuutta pitäisi jaksaa 24/7? Miksi vanhemmuudesta ei saisi haluta pientä lomaa aina silloin tällöin? Onko vanhempi oikeasti huonompi äiti/isä vain koska kaipaa omaa aikaa? Tämä on näitä ikuisuuskysymyksiä joihin olen oman vanhemmuuteeni aikana törmännyt. Aina löytyy joku joka mielellään kyseenalaistaa vanhempien tarpeen omalle ajalle. Aina joku älykäs aikuinen keksii kysäistä "olisit ajatellut aikaisemmin" tai "kuka pakotti hankkimaan lapset". Mutta eikö vanhemmuudessa kuten ihan missä muussa tahansa pieni irtiotto aina auta jaksamaan siinä arjessa? Eikö töistäkin jäädä lomalle säännöllisin välein jotta työpaikalla jaksetaan taas ahertaa. Itse en uskalla enää edes ääneen pyytää tai toivoa omaa aikaa. Ja jos sellaista tarvitaan, tuntuu aina olevan selityksen velkaa lastenvahdille (anoppi, oma äiti...). Miksi siihen pitäisi edes olla sen suurempaa syytä? Tai miksi se oma aika pitäisi jollain tavalla olla järkevästi selitettävissä "käyn kaupassa ostamassa viikon ruoat" tai "auto pitää käydä katsastamassa". /Kaikki mistä välitän

Tässä vuosien varrella on tullut kokemusta niin siitä esikoisesta kuin niistä seuraavista kolmestakin. Ensimmäisen kohdalla sitä on aina tulevana vanhempana hieman hukassa, että mitä sitä oikein tarvitsisi ja kaikilla ja kaikkialla on aina kyllä varmasti antaa omat ohjeistuksena. 

Itsekin ensimmäisen kohdalla luulin tarvitsevani puolivaltakuntaa, mutta hyvin pian sitä huomasi kuinka vähällä oikeastaan tuleekaan toimeen. Vauvalehdet ja äitiyslehdet huutavat nimeäsi jokaisella sivulla ja kaikki herkullisen väriset mobiilit, istuimet, vaunut yms melkein pakottavat hankkimaan ne omaksesi.

Läheiseni raskauduttua tässä jokin aika sitten ryhdyin miettimään mitä sitä ihan oikeasti tarvitsee. Listasta tuli hyvin lyhyt (ainakin omasta mielestäni). 

Aloitetaan perusasioista (tai niitä tämä mun listani taitaa olla alusta loppuun asti):

Vaunut, vähiten tilaa vie ketterät vaunut pehmeällä kantokopalla. Kantokopan käyttöaika (ainakin meillä) on ollut vain noin 5 kk. Nyt joku jo nousee barrikaadeille, että "hei hei, ei lasta saa istuttaa ennen 6 kk ikää", mutta meilläpän on istuttu. Tuossa iässä ei makuulla olo vaunuissa ole tullut kysymykseenkään. Ja toiseksi pehmeä kantokassi on OIVA nukutuskeino kun pieni prinssi/prinsessa ei tahdo nukahtaa. Siinä on näppärä heilutella toinen uneen.

Autoistuin, hanki vain jos ihan oikeasti käytätte autoa. Kaappiin sitä on mitä todennäköisemmin turha laittaa säilytykseen. Kysäise vaikka kavereilta olisiko heillä tarvittaessa antaa lainaan.

Sitten kaikenmaailman sinkit ja talkit. Ainoa mitä meillä on tarvittu, on ollut sinkkitahna. Se on ollut todella hyvä apu sekä vauvan vaippaihottumaan, että äidin finneihin!

Vaatetus. Ei kannata tuhlata rahojansa niihin aivan pienempiin vaatteisiin, ellei vauva nyt sitten synny todella pienenä. Meillä on kaikki olleet yli 52 cm kokoisia, joten ne aivan ihastuttavan pienimmät vaatteet, eli 50 cm, ovat jääneet pieneksi kun on kotiin päästy sairaasta. Koosta 54 cm on ihan hyvä aloittaa, ja siitäkään koosta ei tarvitse kuin perusjutut:

* muutama body, mieluiten kietaisumalliset.

* muutamat sukkahousut

* parit housut

Nyt joku kummastelee miksi ei sukkia tai paitoja. Ihan käytännön syistä. Sukat eivät pysy jalassa ja paidat nousevat korviin ja jättävät selän sekä navan paljaaksi.

Sitten ne ulkovaatteet. Kovasti laitetaan lapselle jos jonkinmoista nuttua päälle. On tavalliset vaatteet, on villakerrasto (talvi/syysvauva) ja haalaria yms.. Kesäkevätvauvalle:

* ohut fleecehaalari (jossa jalka- ja käsiosat kiinni ja käännettävissä auki), voi ostaa reilunkin koon, esim. 62. Sopii hyvin vauvalle ja kestää pidemmän aikaa.

* ohut kypärämyssy/pipo

Talvi/syysvauvalle:

* paksumpi haalari jossa nuo sama jalan- ja kädenosat kiinni. Ei kannata tuhlata haalareihin joihin pitää laittaa erilliset tossut ja hanskat. Turhan hankalaa ja epäkäytännöllistä.

* kypärämyssy

* pipo

* 2 paria villasukkia, mieluiten liian isot

Haalarin alle ei tarvita mitään muuta kuin lapsen tavalliset vaatteet ja käsiin ja jalkoihin villasukat. Vastasyntynyt on yleensä kuitenkin käärittäny sinne kantokoppaan jonne sen voi muurata lämpimäksi vilteillä. Tällä tavalla esimerkiksi poiketessa kahvilaan, ei tarvitse vauvaa herättää riisumalla siltä vaatteita jottei tule liian kuuma, vain vilttien avaaminen riittää yleensä.

Sitten niistä tarvikkeista. Vastasyntynyt harvemmin leikkii leluilla ja siihen meneekin muutama vuosi ennenkuin pehmolelut kiinnostavat, jos silloinkaan. Meillä esimerkiksi on suuri määrä nallea, pupua ja sitä sun tätä, joilla ei ole koskaan leikitty, mutta sitäkin enemmän keräävät pölyä. Muutama helistin tms on aivan riittävä. Näitä saa aivan varmasti lahjaksi enemmän kuin tarpeeksi.

Ja kun kysellään mitä tarvitaan, voi aina pyytää vaatteita. Mutta pyydä että niitä isompia, esim. 68cm aina ylöspäin. Muuten on kohta kaapissa läjä mekkoja ja muita vaatteita hintalaput kiinni. Sekös harmittaa!

Hoitopöytä meillä oli ensimmäisen kohdalla ahkerassa käytössä pari kuukautta. Sitten vaihtui vaipanvaihtopaikka olkkarin sohvalle, makkarin sängylle tms. Ei edes sitä hoitoalustaa tarvita.

Ja jos tosisäästeliäs haluaa olla, ostaa vaatteet käytettynä. Silloin ei edes harmita se, että ensimmäisen, toisen ja sen tuhannenkin ruokailun aikana marjakiisseli putoaa ihkauudelle valkoiselle vaatteelle.

Äitiyspakkaus on Suomessa valtavan hieno etuoikeus ja sen ottamista suosittelen kaikille. Ja siinä onkin sitten seuraava säästövinkki, maailmallakin puhuttu: se pahvilaatikko. Jos sitä lasta nyt haluaa sitten nukuttuu jossain muualla kuin kyljessä. Meillä on nimittäin kaikkein parhaiten toimineet (äidin jaksamisen kannalta) nuo vierivieressä nukkumiset. Tissit paljaaks, vauva viereen, eikä kenenkään tarvitse herätä yöllä syöttämään. Vauva hoitaa itse sen! 

Lisää vinkkejä taas seuraavassa!

/Kaikki mistä välitän

Julki-imetys. Aina varma mielipiteiden jakaja. 

Olen imettänyt elämästäni kohta noin neljä vuotta. Ensimmäisen kanssa olin alussa hämilläni ja mielelläni käytin tavaratalojen ja ostoskeskuksien imetyshuoneita (lue: vaipanvaihtohuoneita). Kun imetys alkoi sujumaan tein sitä siellä missä lapsella oli nälkä. Aina kuitenkin niin, etten tissejäni koko kansalle esitellyt, kuitenkaan ilman mitään peittäviä harsoja tai liinoja. 

Kerran eräässä ostoskeskuksessa ennen kauppojen aukeamista tavallisena arkiaamuna istahdin vauvani kanssa syrjään imettämään. Kauppakeskuksen vartija lähestyi minua ja kertoi että heillä on myös huone jossa voisin imettää. Kiitin ja totesin, etten tahdo istua siellä koska siellä haisee kakka, samassa pienessä noin 5 neliön tilassa kun hoidettiin vaipanvaihdot.

Jokin aika sitten lapseton (naispuolinen) kaverini päivitti statustaan Facebookissa hämmästellen metrossa kohtaamaansa äitiä, joka oli ryhtynyt imettämään vauvaansa siinä metrossa. Kaverini kummasteli ja jopa paheksui sitä ja ihmetteli miksi äiti ei voinut odottaa pysäkille pääsyä tai jäädä seuraavalla pysäkillä pois ja imettää lapsensa siellä. Voitte kuvitella sitä kommenttien määrää. Loppujen lopuksi taisi ystäväni ymmärtää, että jopa tuolla äitiys"lomalla" olevalla voi olla kiire omaan määränpäähänsä ja asemalle jääminen ei onnistu. Ja tärkeintä, miksi sitä ei saisi imettää julkisella paikalla? Lapsella on nälkä, sen on saatava ruokaa. Valittavana on lapsen muita häiritsevä huuto tai tissi suuhun. Kumman itse valitsisit? Ei kenenkään ole pakko katsoa ja useimmiten äidit hoitavat syöttämisen siististi. Se häiritsee vain niitä, jotka antavat sen häiritä.

Kuva lainattu täältä

Tänä aamuna näin Aamulehden artikkelista kuinka Tanskassa äidit ovat nousseet "barrikaadeille" julki-imetyksen takia. Toivottavasti emme lähde tässä asiassa kaksinaismoraalin tielle. 

/Kaikki mistä välitän

Rakastan niitä. Kyllä te tiedätte. Niitä pieni, jotka juoksevat jaloissa, jotka tarvitsevat sinua ja joissa näet edes pienen pilkahduksen itseäsi.

Niitä ei voi olla rakastamatta. Kun niistä on erossa, niitä on ikävä, kun on niiden kanssa, toivoisi hetken rauhaa.

Niistä näkee ajan kulun, niiden kautta voi elää oman lapsuutensa vielä kerran. Niiden kautta voi yrittää korjata itse tekemänsä virheet tai yrittää olla parempi kuin meidän omat vanhempamme olivat.

Rakastan lapsiani koko sydämestäni! Rakastan, RAKASTAN!

/Kaikki mistä välitän

Olen aina ollut avoin ihminen. Mielestäni ihmiselle on tärkeää uskaltaa puhua omista asioistaan. Useasti moneen ongelmaan pelkkä puhuminen jo antaa ratkaisun.

Kun viitisen vuotta sitten tulin äidiksi oli elämä alkuun ihanaa. Haaveet pitkistä yhteisistä lomista perheenä, lasten kasvun seuraaminen ja niiden pienien arkisten asioiden jakaminen valtasi mieleni. Haaveilin aina omasta isosta perheestä, ja sen sainkin.

Pian huomasin, ettei vanhemmuuden, ja varsinkinkaan äitiyden, raskaudesta ja epämiellyttävyydestä saanut puhua. Sinä olit nyt siinä sitä lastasi varten. Pidin aina asiat sisälläni ja ulospäin hymyilin ja vakuuttelin muille kuinka ihanaa on olla kotona lasten kanssa. Oli vaikka mitä tekemistä, neuvolassa juoksemista, vaippojen vaihtoa, ensihymyn todistamista...

Mutta pikkuhiljaa sisälläni alkoi kalvava tunne siitä ettei tämä maailma olekaan niin tasa-arvoinen kuin annetaan ymmärtää. Toivoin pitkään, että mieheni voisi pitää isyysvapaansa ja meillä olisi mahdollista tehdä hauskoja reissuja perheenä, tai vaan olla. Ensin en puhunut tästäkään ääneen. Olisihan joku voinut kuvitella, että minä en jaksa olla lasten kanssa. Kuinka huono äiti olisin sitten?

Vuosien varrella tukahdutin omat tuntemukseni lähes täysin. Kelle voisin puhua siitä, etten jaksa olla kotona? Että en nauti täysipäiväisestä äitiysvapaasta? Että haluan jakaa tätä vastuuta lapsista enemmän mieheni, lasteni isän kanssa?

Kun näistä asioista ei saa puhua ääneen ilman huonon äidin leimaa, päätin perustaa oman henkilökohtaisen blogini jossa tilittelen elämääni äitiyden ja vanhemmuuden kautta, eli kaikesta mistä välitän. Blogin nimi "kaikki mistä välitän" oli helppo valinta. Miksi jauhaisin asiasta josta en välittäisi. Ja toisaalta, "ääkkösten" puuttuessa, blogin nimi on "kaikki mista valitan". Hieman itseironiaa tai jotain.

En aio blogissani julkaista kuvia, joista perheeni tai minut tunnistaa enkä paljastaa liian yksityiskohtaisia asioita elämästäni, jottei minua tai perhettäni tunnistettaisi.

Toivon blogini auttavani edes yhtä äiti joka kamppailee samanlaisten tunteiden ja ajatusten kanssa kuin minä.

Mutta muista, näistä asioista ei saa puhua ääneen...

/Kaikki mistä välitän